torstai 27. marraskuuta 2014

Talviseikkailu

Noniin, pitkästä aikaa taas kuulumisia täältä Pohjolasta. Eikä muuten ole vieläkään kaamos, jos sitä odottelitte. Kuulemma itsenäisyyspäivän tienoilla laskeutuu ja aurinko nähdäänkin seuraavan kerran vasta loppiaisena. Eli kuukauden verran vietetään hämärässä.

Mut nyt tän hetkisiin meininkeihin. Täällä on täysi talvi. Ensilumihan satoi jo syyskuussa, mut maahan se jäi vasta about reilu kuukausi sitten. Niihin aikoihin avattiin myös ensilumen latu ja rinteeseenkin on päässyt neljän viikon ajan. Molemmat testattu, on vähä taidot ruosteessa...eli reeniireenii!!

Mut nyt oon kyllä eniten fiiliksissä viime viikonlopun retkestä. Tää oli ollut suunnitelmissa jo pitkään, mutta odotti vain sopivaa säätä ja hetkeä. Mainitsin kai Hetta-Pallas reissulta kertoillessani pikkuisen Montellin majan? Todettiin jo syyskuussa, että olisipa tunnelmallista olla täällä talvella... 

Ja nyt sit vihdoin oli sekä lunta, että myös sopiva sää pieneen retkeilyyn. Päätös lähdöstä syntyi hetkessä lauantain aamiaispöydässä. Kamat kasaan ja menoksi.Meikäläisen tuntevat tietävät ettei edeltävä lause voi pitää paikkaansa. Tai ainakin kasan ja menon välissä on paljon ämpyilyä ja aprikointia. 
Eli meni vähän myöhäiseksi ja poikettiin vielä matkalla Lounaalla Jerishotellilla, joten lähtövalmiudessa rinkat selässä Vuontispirtillä oltiin vasta kun alkoi jo hämärtää.

Mutta eihän me pimiää pelätä! Kivuttiin hikipäässä tunturiin samalla, kun ilta tiheni ympärillä. Vuontikselta Montellille on vain 5 kilometriä, joten taival on varsin kohtuullinen, mutta koko matka ylämäkeä. Perille päästessämme satoi jo lunta ja pimeän keskeltä loisti takan loimu Hotel Montellin ikkunasta. Pikkuinen maja olikin siis jo varattu! Ounou!

Ei auttanut kuin joko kääntyä takaisin tai lähteä tunturin yli kilometrin päähän Nammalakuruun. Eli Nammalaan siis! Tosin polku oli lumen peitossa ja vain parin kulkijan edellispäiväiset jäljet näyttivät missä reitti kulki. Onneksi polun varressa oli myös viittakeppejä muutaman kymmenen metrin välein. Alkuun riitti kun seurasi edellä kulkeneiden jälkiä, mutta tunturin huipulta alkaen jäljet katosivat porojen jutaamaan lumeen. Ja näkyvyys huononi siten, että otsalamppu näytti korkeintaan 10 metrin päähän. Oli pakko siis edetä siten, että minä jäin viitalle ja T lähti etsimään seuraavaa. Kun seuraava tolppa löytyi, uskalsin vuorostani lähteä T:tä ja sitä kohti. Jos olisimme hukanneet tolpat olisi reitti eteen tai taaksepäin hävinnyt, kun omia jälkiäkään ei erottanut tallotusta maasta.

Vähän jännitti.

Mutta ei eksytty, vaan löydettiin tuttu Nammalan autiotupa edellä kulkeneiden mukavaksi lämmittämänä. Kiitos heille. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää taipaleen päälle alkaa tupaa lämmittää.


Ja vaikka satoi lunta, kirkastui taivas yötä kohden niin, että tähdet ja revontulet näkyivät. Olipa aika mageeta tähyillä taivaalle lumisateessa taustamusiikkina jostain kauempaa tunturista kilkattava poronkello.


Aamulla auringon noustua aukesi Nammalakuru aivan toisen näköisenä kuin syyskuussa. Kaikki oli valkeaa ja pehmeää, lumen peittämät puut olivat kuin sadusta. Oikea winter wonderland!







Paluumatka sujui muutenkin kepeämmissä tunnelmissa, kun lähes koko matka oli alamäkeä. Vuorotellen hypättiin rinkkoinemme pulkkaan ja laskettiin alas edellispäivänä noustua reittiä. 
Ens kerralla vaan molemmille omat pulkat mukaan, niin viiden kilometrin mäestä voi nauttia koko matkan ilman vuorottelua! 






tiistai 14. lokakuuta 2014

Jatkoa edelliseen. Pimeästä ja valosta

Hahaa! Pääsinkin sanomasta.. Juuri, kun vänisin edellisessä postauksessa kaamosväsymyksestä ja pimeästä, niin BA-BAUUNNGG!! Taivas räjähtää täyteen revontulia, jotka tanssivat ja kiemurtelevät vihreinä loimuavina nauhoina joka puolella!

Ajettiin meidän salaiseen revontulispottiin , T viritti kameransa ja minä kipitin täpinöissäni pitkin kenttää bongaillen upeimpia lieskoja. Ja sitten putoili pieniä kirkkaita tähden lentoja. Olin niin tohkeissani, että unohdin toivoa. Vieläkö tässä vaiheessa toiveet lasketaan?

Kotimatkalla taivaanrannasta nousi vielä kuu kirkkaan oranssina kuin mandariininlohko.

Myönnnetään, myönnetään; Lapissa pimeäkin on valoisaa, villiä ja yllätyskaunista!





Valosta ja pimeästä

Joku jo kyseli, missä kaamos. Eipä ole täällä vielä näkynyt.

Vaikka tällä ja viime viikolla on kyllä siltä tuntunut. Olen päivystänyt ja tehnyt ylitöitä siinä määrin, että päivänvaloa en ole liikaa ehtinyt nähdä. Silmien aluset olivat jo viime keskiviikkona lähes yhtä tummat kuin taivas illalla kotiin ajaessa ja yleisestä aamuvirkkuudestani huolimatta löysin vihdoin kännykän kellon torkkutoiminnon hienouden. Onneksi on kofeiini. Siirryin töissä termosmukiin, jota työkaverit kuvailivat mm. söpöksi saaviksi.

Vähän hirvittää miten käy, kun aurinko ei oikeasti enää nouse taivaanrannan yläpuolelle. Kirkasvalolamppumme (Tuttujen kesken Kotiaurinko) on jo osoittautunut varmaan parhaaksi ostokseksi vuosikausiin. Tässä talossa ei aamuisin tapahdu mitään älyllistä ennen kuin kirkasvalon kelvinit tärähtävät verkkokalvoille.

Vaikka eipä siinä, välillä on hommat ajoissakin paketissa ja aurinko pilkehtii pilvien lomasta selvästi sen kunniaksi. Niitä päiviä rakastan: kirpeää syysilmaan, kuuraa maassa, vinoa valoa ja sen luomia varjoja. On niin hurjan nättiä. Ja kun pääsee valoisaan aikaan töistä, tuntuu että ehtii vaikka mitä. Vaikkei muuta niin ainakin hengähtää. 

Mutta palatakseni kaamokseen niin täytyy kyllä todeta, ettei pimeä vain huono juttu ole. Näkee tähdet aivan toisella tavalla kuin etelässä. Ja kerran kun ajoin yöllä kotiin, leimusi koko taivas vihreänään revontulia. Piti ihan pysähtyä ja ihmetellä. En ole ikinä nähnyt vastaavaa.

Ja viime viikonloppuna tuli lumi. Toista kertaa tälle syksylle, ehkä nyt jo jäädäkseen. Vielä on vähän maassa. Se tekee pimeästä ihan erilaista. Pehmeämpää. Ei varsinaisesti valoisampaa, mutta on helpompi tottua näkemään.

Koko kaamos on vielä jotain uutta ja ihmeellistä. Oikeastaan jo odotankin sitä uteliaana. Kuulostaa loistavalta syyltä käpertyä takan ääreen juomaan teetä villasukissa.






lauantai 4. lokakuuta 2014

Tunturissa - osa 2 : Hetta-Pallas

Noniin!! 
Nyt sitten vihdoin varsinaiseen vaellukseen, meidän 4 viikon loman todelliseen irtiottoon arjesta. 


Kun oli kesän ajan ahkeroinut istumatyössä, sitten pari viikkoa pakannut ja purkanut ja kuluttanut takapuoltaan automatkoilla, oli ihana päästä elämään hetken ajan ulkona ja vähän yksinkertaisemmin. Enemmän auringon, nälän ja väsymyksen kuin minkään kellon tai kiireen aiheuttaman aikataulun mukaan. Liikkumaan ja liikuttamaan kaikkea tarvitsemaansa omalla lihasvoimalla. Mieli lepäsi ja virkistyi aukeilla mailla. Yhtäkkiä huomasi ajatuksen lentävän ihan uusin siivin, kun ei ollut koko ajan tarjolla viihdettä, somea ja informaatiotulvaa. Pieni tylsyys ruokkii luovuutta. Paitsi ettei tunturissa kyllä tylsää ollut! Koko ajan oli katseltavaa, käveltävää ja askelissa varottavaa, kun rakassa ja tunturin rinteessä kompuroi.

Jätimme auton Pallas -hotellin parkkipaikalle ja T:n äiti heitti meidät Hettaan. Siellä soitimme paikalliselle äijälle, joka hoiteli veneliikennettä järven yli polkumme lähtöpaikalle. Melkoinen paatti olikin: ikivanha puinen Ruotsin armeijan vene pysyi kuin pysyikin pinnalla enemmän kuin hiukan kulahtaneesta ulkomuodostaan huolimatta.





Kävelyä koko reissulla kertyi yhteensä 55 kilometriä, jonka jaoimme 13-15km päivämatkoihin. Ensimmäinen yöpymispaikka oli Sioskuru, jonne päästäksemme ylitimme upean, mutta tuulisen Pyhäkeron. Taipaleen eka huippu aikamoisen kipuamisen jäkeen, oltiin vähä fiiliksissä. Ja sitten se Sioskuru; kaunis pieni koski, mustikkapöheikköjä ja porotokka tunturin rinteellä. Kyllä kelpasi. Kerättiin illalla vielä kuksat täyteen mustikkaa aamupuuroa varten ja suoritettiin iltapesut tunturipurossa, hrrrrr.  Sit telttaan puron viereen nukahtamaan solinan ääneen. 





Seuraava etappi vei meidät Hannukurulle. Suota, tunturia, suota, tunturia. Ja välillä poroja. Perillä vielä hillittömät portaat autiotuvalle ja iltakävely kairaan katsastamaan varsinaista Kurua ja Kellostapuli-kukkuloita. Ja hei Hannukurussa oli sauna! Ihan luksusta pestä hiet pois ja rentoutella lihaksia löylyissä kaiken käppäilyn jälkeen. Muuten paikka oli näin ruskan aikaan tupaten täynnä, mutta jostain syystä autiotuvassa ei meidän lisäksi ollut ketään.







Muutenkaan tällä reitillä ei kyllä missään vaiheessa ehtinyt tulla yksinäistä, sen verran paljon ruskaretkeläisiä liikkui poluilla. Varaustuvat olivat tupaten täynnä ja telttojakin oli leiripaikoissa useita, mutta autiotupiin mahtui kyllä. Oli tallaajia pikkulapsista varusmiehiin ja eläkeläisiin ja kaikkea siltä väliltä. Ja pakko mainita Japi-koira: pieni musta schipperke, joka kantoi omat eväänsä valjaisiin kiinnitetyssä rinkassaan. 

Viimeinen yö nukuttiin Nammalakurussa. Valittiin teltta; ei tänä syksynä enää liian montaa yötä ehdi viettää taivas'alla. Sattui samaan aikaan Nammalaan tosi samanhenkistä porukkaa, joiden kanssa oli kiva vaihtaa vaelluskokemuksia iltapalan ääressä autiotuvassa. Auringonlasku tunturien taa näkyi upeasti aukealla rinteellä olevan mökin portaille.




Sitten vielä viimeinen taival Pallas-hotellille. Aivan lopussa heitettiin rinkat varvikkoon ja poikettiin reitiltä tarkistamaan maisemat matkan korkeimmalta kohtaa, Taivaskerolta. Kirkkaana päivänä näki huiman kauas. Tulosuuntaan tähyillen vain arvailtiin, mitkä kaikki takana näkyvistä tuntureista oli tullut ylitettyä tai ohitettua. 




Voi että, näin jälkeenpäin kuvia ja hetkiä fiilistellessä tekisi mieli alkaa heti jo suunnitella seuraavaa reissua. Vaikka muistan kyllä senkin, kun mulla meinasi sisu loppua jonkun keron päättymättömältä tuntuvaan rinteeseen hyytävän vastatuulen piiskatessa kasvoja. Ja toiseen isovarpaaseen ei oo vieläkään palannut tunto kengännauhojen napakan nyörityksen jäljiltä. Eikä kännykän näyttö oo entisensä kohdattuaan rakan kivet lähietäisyydeltä. 

Mutta silti! Niin siistiä bongailla kuukkeleita ja poroja, hörppiä vettä suoraan tunturipurosta, kuunnella vaelluskenkien kopsetta pitkospuilla ja illalla mutustaa evästä autiotuvan hämärässä lihakset väsyneinä. 

Plus hei, katsokaa nyt miltä se kännykälle kohtalokas rakka läheltä näyttää! Tää pitsi luultavasti loistaa pimeässä!





perjantai 26. syyskuuta 2014

Tunturissa - osa I

Juu. Käytiin vähän tunturissa.


Kätkä oli ensimmäinen huippu. Kelpo alku Lapin luontoon tutustumiselle: Sattui upea aurinkoinen syyskeli, kun kipusimme ensimmäiselle tunturillemme yhdessä T:n äidin, omien vanhempieni ja Hertta-heelerin kanssa. Kaunis ruska ja ylhäältä upeat maisemat. Yhteensä noin kymmenen kilometrin kävely oli mukavaa sopivasti haastavaa polkua ensin ylös ja sitten samaa reittiä alas. 


            

Tosin Hertta, rakas tynkäjalka, oli eri mieltä ja totesi maaston turhan raskaaksi ikäkoiralle. Mutta eipäs siinä, jos koira ei kävele tunturin luo niin... No, kannetaan se sinne. Pakko myöntää, että 8kg lisäkuorma sylissä patikointi tuntui mukavasti pakaroissa seuraavana päivänä. Ensikerralla Hertalle hankitaan koirankantorinkka.



Lisää reeniä käytiin heti perään hakemassa 4 päivän vaelluksella Pallas-Ylläs-kansallispuistossa. Sille ajattelin omistaa ihan oman postauksen, oli meinaan aika huikea reissu. Ja T vasta käsittelee kaikkia mageita otoksiaan matkan varrelta. Silmäkarkkia luvassa arktisen luonnon ystäville.



Palauttavana harjoituksena nautittiin vielä kirkkaasta syyspäivästä Kaisan ja Lassen sekä kumppanien kera Ylläksen kupeessa Varkaankurulla. Ei pöllömpi päivä.



Ihanaa ja ihan kummallista nähdä yhtäkkiä täällä kavereitä, joita kesällä ei etelässä ehtinyt riittävästi treffata.

Taisivat kyllä nuo etelästä tulleet perheenjäsenet ja kaverit saada vähän väärän käsityksen tästä pohjoisen elämästä: Levi ja Ylläs kuhisivat syysturisteja ja ruskamaratoonarit juoksivat joukolla keittiön ikkunan alta tunturia ympäri koko elokuisen lauantain.

Sittemmin on vähän hiljentynyt... Nyt aamulla on ruuhka, jos työmatkalla on isoimmassa risteyksessä on yli kaksi autoa kerralla.


Yksi huippu meinasi unohtua: viimeisessä kuvassa vähän urbaanimpi kotitunturi Levi.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Pohjoinen, tässä, nyt

"Honey-bunny, hyppää autoon/ Ajetaan aurinkoon!"

Atomirotan Aurinkoon -biisi ehti soida radiosta varmasti kymmeniä kertoja, kun uskollisen mazdamme perä lähes maata viistäen, kaksi pyörää takakoukussa keikkuen ja suksiboksi auton katolla, huristelimme halki Suomen. 

Oli nimittäin viikko sitten aika sanoa näkemiin etelälle ja suunnata kohti Kittilää. Vatsassa lepatti perhosparvi ja kurkkua kuristi jo valmiiksi ikävä. Mutta tää on nyt se seikkailu, jota on odotettu ja suunniteltu. Joten autoonhan me hypättiin...

Ei maltettu kuitenkaan ajaa suorinta tietä vaan pitkitettiin jännitystä ja koukattiin Helsinki-Heinola-Kuopio-Oulujärvi-Muhos-Kittilä -reittiä. Moikattiin sukua ja mökkimaisemia matkalla ja harrastettiin hiukan maakuntamatkailua siinä sivussa. Varsinainen teho-roadtrip-muuttomatka siis. Kohokohtina ihanien ihmisten lisäksi hammasharjoja ja partakoneita syövä Dara-koira, Oulujärven mökin sauna ja nukahtaminen aaltojen kohinaan, Kylmälänkylän upeat hiekkamannut, Pyhäkosken voimalaitos ja ekat porot. Haluatteko terkempia yksityiskohtia? Tarinaa riittäisi.

Mutta niin, lopulta päästiin perille; uuteen kotiin. Se on kiva ja kauniimpi ja kotoisampi kuin odotin. Ja myös isompi: mitä ihmettä me tehdään näillä kaikilla 10 vuodepaikalla? Ei ihan kodilta vielä tunnu, mutta ehkä vähitellen. Ainakin tunsimme heti itsemme tervetulleiksi, kun naapurit kävivät kädestä pitäen tervehtimässä. Vähän toista kuin isommissa cityissä. 

Tuntui muuten jotenkin hassulta ajaa etelän juuri loppuneesta kesästä koko ajan syvenevään syksyyn. Nyt kai siellä etelässä alkavat pian ekat lehdet kellastua, mutta täällä pohjoisessa on jo ruska!

Siitä lisää jatkossa. Tuntumaa tunturiin on jo otettu.









maanantai 25. elokuuta 2014

Aarteita

Hahaa, on pakkaamisessa ja muuttamisessa sentään hyviäkin puolia!

1. Tulee hävitettyä erinäisiä kasoja kaikkea käsittämätöntä sälää, jota jostain vielä käsittämättömämmästä syystä on tullut vuosien varrella kerättyä "talteen". Nimimerkillä "kyllä vanhoista hehkulampuista voi askarrella vaikka mitä".

2. Havaitsee omistavansa enemmän tavaraa kuin realistisesti pystyy käyttämään, kokee morkkiksen ja pystyy vihdoin luopumaan myös niistä kaikista "ehkä mä käytän tätä joskus maalatessa" -vaatteista. Kun ihan niin usein ei kuitenkaan tule tässä elämässä maalailleeksi, että useamman vaatekerran tarvitsisi sitä varten.

3. Edelliseen viitaten, kirpparit pullistelee... 
(Mistä tulikin mieleeni, haluaisko joku ostaa sopuhintaan superkauniin Squierin sähkökitaran kera vahvistimen? Hyvään kotiin.)

4 Löytää tavaroita, joita on usein etsinyt, mutta ei ole koskaan tarvitessaan löytänyt. Welcome back, fysiopallot.

5. T:n vaatekaapin roskiin-kasasta voi tehdä huikeita löytöjä. (Ei kuitenkaan liikaa tai edellisistä kohdista saatu hyöty mitätöityy)

Kohta 5 johti siihen, että olen nyt keskiviikosta lähtien kuljeskellut onnellisena ihanan pehmeinä lököttävissä ja reikäisissä todellisissa poikaystäväfarkuissa kädet puoleen reiteen ulottuviin taskuihin upotettuna. Yhdistettynä Niken untuvankeveisiin free -tossuihin täydellisen mukava loma-asu on löytynyt. Iltaisin kokonaisuuteen on jo pakko lisätä villasukat, mutta muuten nilkat vilkkuu yhä inkkarikesään uskoen.







keskiviikko 20. elokuuta 2014

Illalla sytytämme tulet ja kaikki on hetken tässä

Ennen lomakuvia kertaus kesästä. Kertoo enemmän kuin tuhat sanaa?

 


















Olen ollut melkein kuin lomalla, vaikka virka-aikaan olenkin ollut töissä. Vapaa-ajalla olen nukkunut mökeillä siellä sun täällä Suomessa, poiminut aamupalajugurttiin mustikoita ja metsämansikoita, uinut järvissä, lammissa ja meressä. Supannut ja pussannut. Osallistunut kalastuskilpailuun ja käynyt sushipiknikillä Koffin puistossa. Viettänyt pekkaspäivää turistina Porvoossa. Tuntenut vauvan nyrkin rakkaan ihmisen mahan läpi. Tutustunut toiseen tärkeään ihmiseen vasta hautajaisissaan. Saanut monta uutta huippua ystävää ja syönyt salmiakkijäätelöä Munkkiniemen rannassa yhden vanhimman ja rakkaimman kanssa. Itkenyt ja nauranut. Juonut iltateetä ihmetellen pilviä Tampereen yllä ja jättänyt hyvästit. Syönyt kohta vadillisen kirsikoita (kiitos Juha!). Ihastunut koiranpentu-Kosmoon ja saanut muistoksi hampaanjäljet ranteisiin. 



Ja nyt sitten loma vasta alkaa.