maanantai 31. maaliskuuta 2014

Hei kuule, Suomi...

Hei sitten, Tampere, tutut lenkkipolut, koulu ja ihanat kaverit, Hämeenlinna ja ylityötunnit (teitä ei tule edes ikävä). Hei sitten, Lahti ja Heinola. Hei vaan pikkuinen Hertta, äiti, isä ja Jaakko. Hei, keikkuva kevät, sinivuokot, kumisten sulavat jäät ja kotirannan laulujoutsen. Hei, teille kaikki muutkin rakkaat! Nähdään taas, kun puissa on lehdet eikä ulkona tarvitse hanskoja.
Haikeutta ilmassa; viikonloppuna taputeliin meikäläisen 20-vuotinen koulutie pakettiin ja samalla jätin vaivihkaa (mutta komeasti ja juhlallisesti) hyvästit Tampereelle. Näillä näkymin sinne ei ole enää paluuta kuin korkeintaan kyläilyjen merkeissä.

Ja nyt sitten tämä lähtö! Heräilevä yksikerrallaan merkkejään esiin puskeva kevät on ehkä lempivuodenaikani. On siis vähän surku lähteä juuri, kun muuttolinnut palaavat ja tennarikelit alkavat Suomessakin. Haikeilu huipentui aamulla, kun pienessä kiireessä lähdimme Hertta-heelerin kanssa lenkille. Ihanan aurinkoinen vaikkakin kylmä sää, paukkuva jää, laulavat pikkulinnut ja koira iloisena höntä pystyssä kiskoo kohti tuttua pitkää metsälenkkiä Koskensaaren ympäri. Oli niin sääli kääntyä takaisin.

 Jostain syystä aina ennen lähtöä iskee nävertävä epäilys, onko tässä nyt mitään järkeä. Onneksi lähtöön vähintään yhtä tiiviisti liittyvä viime hetken paniikki ja toisaalta innokkaasti kohti lentokenttää lepattavat perhoset vatsassa pitävät epäröinnin kurissa. Ehkä kyse on samasta muutosvastarinnasta, joka iskee aina ennen kampaamoon astumista tai johonkin muuhun uuteen suuntaamista. Ja kuitenkin, haikeilusta huolimatta tulee aina lähdettyä.

 Niin nytkin, istutaan jo Helsinki-Vantaalla ja odotetaan pääsyä lennolle. Kohta lähdetään!!


perjantai 21. maaliskuuta 2014

Havaintoja pakkausvaiheesta


On paljon kivempaa shoppailla partiokaupasta moskiittoverkkoa kuin korvakoruja valmistujaisiin.

On silti paljon helpompaa kantaa kaupasta kotiin tavaroita kuin oikeasti pakata ne.

Kun koko ajan on jotain tekemistä, ei ehdi jännittää.
Eikä pakata.

Rinkka ei täyty, jos sitä ei hae vintiltä ja ala oikeasti pakata.

Suuria ja vaikeita kysymyksiä pakkauksen suhteen ovat: Onko reissuun järkevintä ottaa parhaat vai huonoimmat farkkunsa? Kuinka paljon maitohappobakteereita voi syödä päivässä? Miksi en omista hattua? Tarvitseeko lomalla silmälaseja ja miksi niillä on niin iso kotelo?

Jännittäviä kulttuurieroja: On olemassa ihmisiä, jotka selviävät ilman käsimatkatavaroita (T). Ja niitä, joilla saattaa olla kaksi laukkua mukana matkustamossa (minä). Puolustaudun sillä, että jossainhan purkat ja passi on kannettava. Ja kamera. Ja kirja. Ja korvatulpat. Eikä koskaan tiedä, milloin tarvitsee lentovillasukkia.

 Juotava kolerarokote maistuu paremmalta kuin luulisi.

Tuntuu tuhlaukselta ostaa jääkaappiin uusi paketti margariinia viikko ennen lähtöä. Onneksi sen voi ehkä antaa tuparilahjaksi asunnon perivälle veljelle. Ole hyvä vaan, J!

Miksi mun rinkka on edelleen vintillä?


keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Melkein valmis

Jepjep. Tässä sitä ollaan: Kaikenlaiset suoritukset rekistereissä, virallisissa asiakirjoissa ja verkoissa. Ja se ei oikeastaan tunnu miltään.

Nyt keskityn vain laskemaan viimeisten työpäivien hupenemista (6!), muistelemaan mitä kaikkea pitikään vielä muistaa, sotkemaan asuntoa kun pitäisi siivota ja syömään heikennettyjä vatsatautipöpöjä kapselimuodossa. Kaikki muu tuntuu jotenkin aivan toissijaiselta nyt. Vaikka oikeastihan tässä ollaan niin isojen asioiden kynnyksellä, että hui! Ehkä sen kaiken ymmärtää vasta joskus myöhemmin. Jos tässä onkin se juuri oikea taktiikka isojen asioiden yli pääsemiseen: järjestää itselleen jotain vielä isompaa ajateltavaa.

Aikaa lähtöön on enää hitusen päälle kaksi viikkoa. Jännittää niin, etten keksi sopivaa adjektiivia kuvaamaan tätä samaan aikaan kutkuttavaa ja lähellä pikkupaniikkia keikkuvaa olotilaa. Luulen, että mun vastuullani on hoitaa reissun stressaus- ja panikointipuoli. Tottuneempana travellaajana T joko feikkaa hyvin tai ottaa oikeasti ihan lunkisti koko lähtötohinan. Tai siis niin, sehän ei tohise. Mä olen matkan suurin jännitysmomentti.

Aikaa lähtöön enää kaksi viikkoa! Tokio-Nikko-Fuji-Hiroshima-Nara-Kioto-Osaka-Cebu-Bohol-Coron-Aarresaaret-El Nido-Port Barton-Puerto Princesa-HongKong ja ties mitä siinä välissä! Whuu!

Pari viime iltaa täpinäenergia on kanavoitunut blogin luomiseen. Tarkoitus olisi pitää äidit kartalla ja kertoa mahdollisesti muillekin uteliaille missä mennään ja mitä kuuluu. Kaipa täältä voi myös jälkikäteen, sitten kun Kittilän talvi koettelee ja kaamos painaa littanaksi, lueskella miltä aurinko tuntui iholla. Siis edellyttäen, että muistan, jaksan ja pystyn päivittämään tätä reissussa.

Yritän.

J