perjantai 26. syyskuuta 2014

Tunturissa - osa I

Juu. Käytiin vähän tunturissa.


Kätkä oli ensimmäinen huippu. Kelpo alku Lapin luontoon tutustumiselle: Sattui upea aurinkoinen syyskeli, kun kipusimme ensimmäiselle tunturillemme yhdessä T:n äidin, omien vanhempieni ja Hertta-heelerin kanssa. Kaunis ruska ja ylhäältä upeat maisemat. Yhteensä noin kymmenen kilometrin kävely oli mukavaa sopivasti haastavaa polkua ensin ylös ja sitten samaa reittiä alas. 


            

Tosin Hertta, rakas tynkäjalka, oli eri mieltä ja totesi maaston turhan raskaaksi ikäkoiralle. Mutta eipäs siinä, jos koira ei kävele tunturin luo niin... No, kannetaan se sinne. Pakko myöntää, että 8kg lisäkuorma sylissä patikointi tuntui mukavasti pakaroissa seuraavana päivänä. Ensikerralla Hertalle hankitaan koirankantorinkka.



Lisää reeniä käytiin heti perään hakemassa 4 päivän vaelluksella Pallas-Ylläs-kansallispuistossa. Sille ajattelin omistaa ihan oman postauksen, oli meinaan aika huikea reissu. Ja T vasta käsittelee kaikkia mageita otoksiaan matkan varrelta. Silmäkarkkia luvassa arktisen luonnon ystäville.



Palauttavana harjoituksena nautittiin vielä kirkkaasta syyspäivästä Kaisan ja Lassen sekä kumppanien kera Ylläksen kupeessa Varkaankurulla. Ei pöllömpi päivä.



Ihanaa ja ihan kummallista nähdä yhtäkkiä täällä kavereitä, joita kesällä ei etelässä ehtinyt riittävästi treffata.

Taisivat kyllä nuo etelästä tulleet perheenjäsenet ja kaverit saada vähän väärän käsityksen tästä pohjoisen elämästä: Levi ja Ylläs kuhisivat syysturisteja ja ruskamaratoonarit juoksivat joukolla keittiön ikkunan alta tunturia ympäri koko elokuisen lauantain.

Sittemmin on vähän hiljentynyt... Nyt aamulla on ruuhka, jos työmatkalla on isoimmassa risteyksessä on yli kaksi autoa kerralla.


Yksi huippu meinasi unohtua: viimeisessä kuvassa vähän urbaanimpi kotitunturi Levi.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Pohjoinen, tässä, nyt

"Honey-bunny, hyppää autoon/ Ajetaan aurinkoon!"

Atomirotan Aurinkoon -biisi ehti soida radiosta varmasti kymmeniä kertoja, kun uskollisen mazdamme perä lähes maata viistäen, kaksi pyörää takakoukussa keikkuen ja suksiboksi auton katolla, huristelimme halki Suomen. 

Oli nimittäin viikko sitten aika sanoa näkemiin etelälle ja suunnata kohti Kittilää. Vatsassa lepatti perhosparvi ja kurkkua kuristi jo valmiiksi ikävä. Mutta tää on nyt se seikkailu, jota on odotettu ja suunniteltu. Joten autoonhan me hypättiin...

Ei maltettu kuitenkaan ajaa suorinta tietä vaan pitkitettiin jännitystä ja koukattiin Helsinki-Heinola-Kuopio-Oulujärvi-Muhos-Kittilä -reittiä. Moikattiin sukua ja mökkimaisemia matkalla ja harrastettiin hiukan maakuntamatkailua siinä sivussa. Varsinainen teho-roadtrip-muuttomatka siis. Kohokohtina ihanien ihmisten lisäksi hammasharjoja ja partakoneita syövä Dara-koira, Oulujärven mökin sauna ja nukahtaminen aaltojen kohinaan, Kylmälänkylän upeat hiekkamannut, Pyhäkosken voimalaitos ja ekat porot. Haluatteko terkempia yksityiskohtia? Tarinaa riittäisi.

Mutta niin, lopulta päästiin perille; uuteen kotiin. Se on kiva ja kauniimpi ja kotoisampi kuin odotin. Ja myös isompi: mitä ihmettä me tehdään näillä kaikilla 10 vuodepaikalla? Ei ihan kodilta vielä tunnu, mutta ehkä vähitellen. Ainakin tunsimme heti itsemme tervetulleiksi, kun naapurit kävivät kädestä pitäen tervehtimässä. Vähän toista kuin isommissa cityissä. 

Tuntui muuten jotenkin hassulta ajaa etelän juuri loppuneesta kesästä koko ajan syvenevään syksyyn. Nyt kai siellä etelässä alkavat pian ekat lehdet kellastua, mutta täällä pohjoisessa on jo ruska!

Siitä lisää jatkossa. Tuntumaa tunturiin on jo otettu.