Jatkoa edelliseen. Pimeästä ja valosta

Hahaa! Pääsinkin sanomasta.. Juuri, kun vänisin edellisessä postauksessa kaamosväsymyksestä ja pimeästä, niin BA-BAUUNNGG!! Taivas räjähtää täyteen revontulia, jotka tanssivat ja kiemurtelevät vihreinä loimuavina nauhoina joka puolella!

Ajettiin meidän salaiseen revontulispottiin , T viritti kameransa ja minä kipitin täpinöissäni pitkin kenttää bongaillen upeimpia lieskoja. Ja sitten putoili pieniä kirkkaita tähden lentoja. Olin niin tohkeissani, että unohdin toivoa. Vieläkö tässä vaiheessa toiveet lasketaan?

Kotimatkalla taivaanrannasta nousi vielä kuu kirkkaan oranssina kuin mandariininlohko.

Myönnnetään, myönnetään; Lapissa pimeäkin on valoisaa, villiä ja yllätyskaunista!

Valosta ja pimeästä

Joku jo kyseli, missä kaamos. Eipä ole täällä vielä näkynyt.

Vaikka tällä ja viime viikolla on kyllä siltä tuntunut. Olen päivystänyt ja tehnyt ylitöitä siinä määrin, että päivänvaloa en ole liikaa ehtinyt nähdä. Silmien aluset olivat jo viime keskiviikkona lähes yhtä tummat kuin taivas illalla kotiin ajaessa ja yleisestä aamuvirkkuudestani huolimatta löysin vihdoin kännykän kellon torkkutoiminnon hienouden. Onneksi on kofeiini. Siirryin töissä termosmukiin, jota työkaverit kuvailivat mm. söpöksi saaviksi.

Vähän hirvittää miten käy, kun aurinko ei oikeasti enää nouse taivaanrannan yläpuolelle. Kirkasvalolamppumme (Tuttujen kesken Kotiaurinko) on jo osoittautunut varmaan parhaaksi ostokseksi vuosikausiin. Tässä talossa ei aamuisin tapahdu mitään älyllistä ennen kuin kirkasvalon kelvinit tärähtävät verkkokalvoille.

Vaikka eipä siinä, välillä on hommat ajoissakin paketissa ja aurinko pilkehtii pilvien lomasta selvästi sen kunniaksi. Niitä päiviä rakastan: kirpeää syysilmaan, kuuraa maassa, vinoa valoa ja sen luomia varjoja. On niin hurjan nättiä. Ja kun pääsee valoisaan aikaan töistä, tuntuu että ehtii vaikka mitä. Vaikkei muuta niin ainakin hengähtää. 

Mutta palatakseni kaamokseen niin täytyy kyllä todeta, ettei pimeä vain huono juttu ole. Näkee tähdet aivan toisella tavalla kuin etelässä. Ja kerran kun ajoin yöllä kotiin, leimusi koko taivas vihreänään revontulia. Piti ihan pysähtyä ja ihmetellä. En ole ikinä nähnyt vastaavaa.

Ja viime viikonloppuna tuli lumi. Toista kertaa tälle syksylle, ehkä nyt jo jäädäkseen. Vielä on vähän maassa. Se tekee pimeästä ihan erilaista. Pehmeämpää. Ei varsinaisesti valoisampaa, mutta on helpompi tottua näkemään.

Koko kaamos on vielä jotain uutta ja ihmeellistä. Oikeastaan jo odotankin sitä uteliaana. Kuulostaa loistavalta syyltä käpertyä takan ääreen juomaan teetä villasukissa.

Tunturissa - osa 2 : Hetta-Pallas

Noniin!! 

Nyt sitten vihdoin varsinaiseen vaellukseen, meidän 4 viikon loman todelliseen irtiottoon arjesta. 

Kun oli kesän ajan ahkeroinut istumatyössä, sitten pari viikkoa pakannut ja purkanut ja kuluttanut takapuoltaan automatkoilla, oli ihana päästä elämään hetken ajan ulkona ja vähän yksinkertaisemmin. Enemmän auringon, nälän ja väsymyksen kuin minkään kellon tai kiireen aiheuttaman aikataulun mukaan. Liikkumaan ja liikuttamaan kaikkea tarvitsemaansa omalla lihasvoimalla. Mieli lepäsi ja virkistyi aukeilla mailla. Yhtäkkiä huomasi ajatuksen lentävän ihan uusin siivin, kun ei ollut koko ajan tarjolla viihdettä, somea ja informaatiotulvaa. Pieni tylsyys ruokkii luovuutta. Paitsi ettei tunturissa kyllä tylsää ollut! Koko ajan oli katseltavaa, käveltävää ja askelissa varottavaa, kun rakassa ja tunturin rinteessä kompuroi.

Jätimme auton Pallas -hotellin parkkipaikalle ja T:n äiti heitti meidät Hettaan. Siellä soitimme paikalliselle äijälle, joka hoiteli veneliikennettä järven yli polkumme lähtöpaikalle. Melkoinen paatti olikin: ikivanha puinen Ruotsin armeijan vene pysyi kuin pysyikin pinnalla enemmän kuin hiukan kulahtaneesta ulkomuodostaan huolimatta.

Kävelyä koko reissulla kertyi yhteensä 55 kilometriä, jonka jaoimme 13-15km päivämatkoihin. Ensimmäinen yöpymispaikka oli Sioskuru, jonne päästäksemme ylitimme upean, mutta tuulisen Pyhäkeron. Taipaleen eka huippu aikamoisen kipuamisen jäkeen, oltiin vähä fiiliksissä. Ja sitten se Sioskuru; kaunis pieni koski, mustikkapöheikköjä ja porotokka tunturin rinteellä. Kyllä kelpasi. Kerättiin illalla vielä kuksat täyteen mustikkaa aamupuuroa varten ja suoritettiin iltapesut tunturipurossa, hrrrrr.  Sit telttaan puron viereen nukahtamaan solinan ääneen. 

Seuraava etappi vei meidät Hannukurulle. Suota, tunturia, suota, tunturia. Ja välillä poroja. Perillä vielä hillittömät portaat autiotuvalle ja iltakävely kairaan katsastamaan varsinaista Kurua ja Kellostapuli-kukkuloita. Ja hei Hannukurussa oli sauna! Ihan luksusta pestä hiet pois ja rentoutella lihaksia löylyissä kaiken käppäilyn jälkeen. Muuten paikka oli näin ruskan aikaan tupaten täynnä, mutta jostain syystä autiotuvassa ei meidän lisäksi ollut ketään.

Muutenkaan tällä reitillä ei kyllä missään vaiheessa ehtinyt tulla yksinäistä, sen verran paljon ruskaretkeläisiä liikkui poluilla. Varaustuvat olivat tupaten täynnä ja telttojakin oli leiripaikoissa useita, mutta autiotupiin mahtui kyllä. Oli tallaajia pikkulapsista varusmiehiin ja eläkeläisiin ja kaikkea siltä väliltä. Ja pakko mainita Japi-koira: pieni musta schipperke, joka kantoi omat eväänsä valjaisiin kiinnitetyssä rinkassaan. 

Viimeinen yö nukuttiin Nammalakurussa. Valittiin teltta; ei tänä syksynä enää liian montaa yötä ehdi viettää taivas'alla. Sattui samaan aikaan Nammalaan tosi samanhenkistä porukkaa, joiden kanssa oli kiva vaihtaa vaelluskokemuksia iltapalan ääressä autiotuvassa. Auringonlasku tunturien taa näkyi upeasti aukealla rinteellä olevan mökin portaille.

Sitten vielä viimeinen taival Pallas-hotellille. Aivan lopussa heitettiin rinkat varvikkoon ja poikettiin reitiltä tarkistamaan maisemat matkan korkeimmalta kohtaa, Taivaskerolta. Kirkkaana päivänä näki huiman kauas. Tulosuuntaan tähyillen vain arvailtiin, mitkä kaikki takana näkyvistä tuntureista oli tullut ylitettyä tai ohitettua. 

Voi että, näin jälkeenpäin kuvia ja hetkiä fiilistellessä tekisi mieli alkaa heti jo suunnitella seuraavaa reissua. Vaikka muistan kyllä senkin, kun mulla meinasi sisu loppua jonkun keron päättymättömältä tuntuvaan rinteeseen hyytävän vastatuulen piiskatessa kasvoja. Ja toiseen isovarpaaseen ei oo vieläkään palannut tunto kengännauhojen napakan nyörityksen jäljiltä. Eikä kännykän näyttö oo entisensä kohdattuaan rakan kivet lähietäisyydeltä. 

Mutta silti! Niin siistiä bongailla kuukkeleita ja poroja, hörppiä vettä suoraan tunturipurosta, kuunnella vaelluskenkien kopsetta pitkospuilla ja illalla mutustaa evästä autiotuvan hämärässä lihakset väsyneinä. 

Plus hei, katsokaa nyt miltä se kännykälle kohtalokas rakka läheltä näyttää! Tää pitsi luultavasti loistaa pimeässä!