Vaikka tällä ja viime viikolla on kyllä siltä tuntunut. Olen päivystänyt ja tehnyt ylitöitä siinä määrin, että päivänvaloa en ole liikaa ehtinyt nähdä. Silmien aluset olivat jo viime keskiviikkona lähes yhtä tummat kuin taivas illalla kotiin ajaessa ja yleisestä aamuvirkkuudestani huolimatta löysin vihdoin kännykän kellon torkkutoiminnon hienouden. Onneksi on kofeiini. Siirryin töissä termosmukiin, jota työkaverit kuvailivat mm. söpöksi saaviksi.
Vähän hirvittää miten käy, kun aurinko ei oikeasti enää nouse taivaanrannan yläpuolelle. Kirkasvalolamppumme (Tuttujen kesken Kotiaurinko) on jo osoittautunut varmaan parhaaksi ostokseksi vuosikausiin. Tässä talossa ei aamuisin tapahdu mitään älyllistä ennen kuin kirkasvalon kelvinit tärähtävät verkkokalvoille.
Vaikka eipä siinä, välillä on hommat ajoissakin paketissa ja aurinko pilkehtii pilvien lomasta selvästi sen kunniaksi. Niitä päiviä rakastan: kirpeää syysilmaan, kuuraa maassa, vinoa valoa ja sen luomia varjoja. On niin hurjan nättiä. Ja kun pääsee valoisaan aikaan töistä, tuntuu että ehtii vaikka mitä. Vaikkei muuta niin ainakin hengähtää.
Mutta palatakseni kaamokseen niin täytyy kyllä todeta, ettei pimeä vain huono juttu ole. Näkee tähdet aivan toisella tavalla kuin etelässä. Ja kerran kun ajoin yöllä kotiin, leimusi koko taivas vihreänään revontulia. Piti ihan pysähtyä ja ihmetellä. En ole ikinä nähnyt vastaavaa.
Ja viime viikonloppuna tuli lumi. Toista kertaa tälle syksylle, ehkä nyt jo jäädäkseen. Vielä on vähän maassa. Se tekee pimeästä ihan erilaista. Pehmeämpää. Ei varsinaisesti valoisampaa, mutta on helpompi tottua näkemään.
Koko kaamos on vielä jotain uutta ja ihmeellistä. Oikeastaan jo odotankin sitä uteliaana. Kuulostaa loistavalta syyltä käpertyä takan ääreen juomaan teetä villasukissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei, kerroin jo meidän kuulumiset, nyt on sun vuoro.