Pohjoinen jäi taakse. Etelä-Suomi on ottanut meidät vastaan tilastojen valossa viileänä, mutta itse tunnen enimmäkseen sisäistä lämpöä ja valoa. Ihana olla Helsingissä. Rakastan uudessa kesäkodissa kaikkialle tulvivaa valoa ja pilalle hemmottelemaamme tomaatintainta.
Pieni kulttuurishokki on iskenyt lähinnä pk-seudun liikenteessä: mistä ihmeestä näitä autoja oikein tulee? Liikennekäyttäytymisestäni varmaan näkee,että olen ollut vähän metsässä viime kuukaudet.
Eksyn ehkä kolme kertaa päivässä suunnistaessani uusissa
maisemissa googlemapsin ohjeet korvanapeissa kaikuen. Miten hitossa voisin
yhtäkkiä tietää keskellä keskuspuiston polkusokkeloa polkiessani missä päin on
luode, johon Rouva Kartta minua kehottaa kääntymään!?
Eipä siinä, eksyminen on
avartavaa. On ihana kääntyä kulman taa ja nähdä katu, talot ja ihmiset, joita
ei ole ennen nähnyt. Päähäni piirtyy oma kartta, jossa suunnistetaan kukkivien
tuomien, koirapuistojen ja hauskan näköisten kahviloiden perusteella.
Paitsi pääkaupungin kaduilla, olen löytöretkeillyt myös
omassa päässäni. Talvi ei ollut ihan kevyt, vaikka lumisessa tunturissa siltä välillä tuntuikin. Routavaurioita ja väsymystä on ollut hyvä työstää uudessa ympäristössä, kesän valossa ja kukkivien puiden katveessa.
En osaa piirtää omaan karttaani vielä rajoja, reittejä tai määränpäätä, mutta etsiminen on eksymisen ohella antoisaa. Ajatuksia herää ja putoilee paperille paljon helpommin, nyt kun on aikaa välillä vain harhailla. Suomeksi: eläköön tutkimustyön akateeminen vapaus, eläköön kesä ja loma.